Lepäämisen vaikeus

Tänään takana aamulenkki, illalla vielä salille. Voi kun olisikin niin rikas, että voisi varustaa kotiin täydellisen kuntosalin. Laitteista en niin perusta, mutta jos olisi kaikki ne erilaiset irtopainot, Smith, kunnon penkit, lattia ja riittävästi tilaa...
Okei, kuntosalilla käyminen on toki myös sosiaalinen tapahtuma ja muutenkin kivaa. Ja lihaskuntoharjoittelu sinänsä on aivan mahtavaa hommaa. Siksi onkin harmi, että aikataulusyistä se jää minulla nykyisin parhaimmillaankin kahteen kertaan viikossa. Kun on kiire, on niin paljon helpompi vetää lenkkivaatteet niskaan, avata ovi ja lähteä ottamaan hikeä irti.
Huomenna on sitten lepopäivä. Hassua tämä lepäämisen vaikeus. Minun pitää oikein miettiä, minä päivänä EN tee mitään, että sopivana päivänä olisivat sitten tuoreet jalat alla pitkää lenkkiä varten.
Olenkin huomannut, että tuo on minulla tehokkain motivaatio kunnon lepopäiviin: tieto siitä, että ilman lepoa ei seuraava kova harjoitus kunnolla suju.
Ei silti, tiedän kaikin puolin ylikunnon vaarat. Liikaa treenaaminen ei lopputuloksen kannalta ole ollenkaan kivaa. Jalat painavat, ei jaksa, treenaaminen tuntuu työtä, ikävässä mielessä. Ja eihän kunto työssä kehity, vaan nimenomaan sen jälkeisessä levossa.
Silti sen stopin pistäminen oikeaan paikkaan tuntuu vaativan oikein aivotyötä. Pitää päättää, että tänään lepään.
Hieman väsyä oli jaloissa jo tänä aamuna. 26,5 km kolmen päivän sisällä antoi jo vähän merkkejä itsestään. Enkä vaikutusta oli silläkin, että yöuni jäi taas himpun liian lyhyeksi.
No, tämä kaikki otetaan ihan pian takaisin.

Kympin aamu

En olisi vielä syksyllä uskonut tätä. Haaveillut tästä olisin, mutta en kuitenkaan uskonut.

Koko syksyn marisin, miten kivaa olisi herättää itsensä reippaalla juoksulenkillä. Vaikka ihan lyhyellä. Vartti tai 20 minuuttia, eihän se ole kenenkään elämästä mitään pois. Muistelin sitä kevättä ja kesää pari vuotta sitten, kun niin tein. Parinkymmenen minuutin juoksulenkki kohti nousevaa aurinkoa ja ihanaa valoa. Sen jälkeen oli tosi huippua mennä suihkuun ja töihin. Mikään ei voinut pilata sellaisella tavalla aloitettua päivää.

Mutta kun. Ulkona oli pimeä ja kylmä. Liukas katu ja musta pusikko, eikä missään yhtään ihmistä. Puistatusta ja vilunväreitä!

No, tässä sitä ollaan. Kymppi takana, eikä ollut ensimmäinen kerta tällä viikolla. Ja niin: ulkona oli pimeä ja kylmä ja jumalattoman liukas. Ja kaiken tämän lisäksi vielä märkä ja hyytävän kylmä loska kintuille ropisemassa.

Oli huikaiseva kokemus, kun sen ensimmäisen kerran sain ruuvattua herätystä aikaisemmaksi ja pakotettua itseni ulos. Jumaliste, minulla on jalat joilla juosta! Osaan! Pystyn! Jaksan!!

Kaiken lisäksi tunnun lenkeilläni aiheuttavan suunnatonta ihastusta lähitienoon aamuvirkuissa koirissa, joilla olisi huomattava halu ryhtyä lenkkikavereikseni. Niiden uniset ulkoiluttajat eivät tosin intoa taida jakaa. Ja pysähtyipä lähikadun eläkepappakin lehdenhakureissullaan minua kannustamaan...

Se on kumma, miten kylmä, pimeä, tuska ja loska vaikuttavat itse asiassa paljon pahemmilta sieltä ikkunan takaa. Mutta hyvä niin.