Juosta maraton ja kuolla

Se on päivä päivältä helpompaa tuo juokseminen. No, mitä nyt silloin, kun lepo on jäänyt liian lyhyeksi ja jalat painavat jo lähtiessä, mutta onneksi sitä sattuu harvoin.
Ja yhtään ei haittaa sekään, että aamut eivät enää ole pimeitä. Voi kauhistus, kuinka odotankaan sitä, kun jonakin aamuna riittävät lyhytlahkeiset housut ja t-paita, ja aamuaurinko iskee vastaan jo kuuden aikaan...
Tällä välin olen lueskellut muun muassa Fitness Führerin maratonkokemuksia ja alkanut haaveilla Ateenan maratonista. Sehän on todellakin se alkuperäinen reitti, jonka Feidippides legendan mukaan juoksi - ja kuoli. Ateenalaisethan löivät persialaiset Maratonin solassa, ja Feidippides juoksi koko 42 kilometriä kaupunkiin sanoakseen yhden sanan: voitimme. Ja sitten siis kuoli.
No, sittemmin matkasta on todistettavasti aika monta ihmistä selvinnyt hengissä, joten en ota tapahtunutta kovin pahana enteenä. Ja ilman legendaahan ei matkaa varmaan juostaisi lainkaan. Kukapa muuten olisi keksinyt juoksumatkaksi tasan 42 kilometriä ja ne vajaat 200 metriä siihen päälle.
Tosin moni on matkallaan varmaan ehtinyt kiroilla, että eivätkö ne ateenalaiset olisi voineet päästää persialaisia edes vähän lähemmäs kaupunkiaan ennen kuin löivät ne.
No, Ateenan maratoniin on tällä hetkellä aikaa kahdeksan kuukautta, eli kaikella logiikalla minun pitäisi silloin olla kelpo maratonkunnossa. Tosin se on varmaa, että ulkomaille en lähde ensimmäiselle maratonilleni itseäni häpäisemään, häpäisen itseni ensin ihan Suomessa.
Mutta edessähän on vielä pitkä kevät ja kesä. Niin ja syksykin. Tiedä mihin tässä vielä ehtii.

21 kilsaa ja risat

Juoksukellon mittarissa oli reilut 18 kilsaa, ja minä mietin, että on tämän hullun hommaa.
Ja samalla mietin, että ei tässä nyt voi enää keskenkään jättää, kun on tänne asti tultu.
Onneksi maailmassa on sentään jotain, johon voi luottaa: typerä jästipäisyys ja paha sisu. Meikäläisellä noita molempia on ainakin omaksi tarpeeksi. Olen ensimmäinen myöntämään, että viimeiset kilometrit eivät jaloissa tuntuneet yhtään mukavilta, mutta tehty mikä tehty. Juoksin harjoituslenkkinä 21 kilometriä, sata metriä ja vielä pikkuisen päälle - oli joku ylimääräinen metri kotiovelle.
Puolimaraton siis menee, eikä aikakaan niin huono ollut. Liiankin hyvä itse asiassa. Kuulun edelleen niihin amatöörijuoksijoihin, jotka eivät kerta kaikkiaan osaa juosta hitaasti. Toisaalta se osittain johtuu siitä, että kuulun niihin, joille juoksun aiheuttama euforinen olo pöllähtää päälle suunnilleen kymmenen minuutin jälkeen. Siinä vaiheessa en kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään, minkä takia vauhtia pitäisi yrittääkään vähentää, kun on kerran sattunut sellainen vahinko, että jalat ovat lähteneet itsestään rullaamaan eteenpäin ja minä vain nautin kyydistä sädekehä pään päällä pyörien...
Okei, myönnetään, että tämän pitkän lenkin viimeisillä kilometreillä euforia hiukkasen hälventyi, kun takareidet alkoivat olla sitä mieltä, että mukavampiakin askeleita on joskus otettu.
Kotiovella mietin, että ne ne vasta käsittämättömiä hulluja ovat, jotka tämän jälkeen jatkavat vielä toisen puolikkaan. Se olisi minulta kyllä jäänyt juoksematta.
Toisaalta: vuosihan on vielä nuori!

Lepäämisen vaikeus

Tänään takana aamulenkki, illalla vielä salille. Voi kun olisikin niin rikas, että voisi varustaa kotiin täydellisen kuntosalin. Laitteista en niin perusta, mutta jos olisi kaikki ne erilaiset irtopainot, Smith, kunnon penkit, lattia ja riittävästi tilaa...
Okei, kuntosalilla käyminen on toki myös sosiaalinen tapahtuma ja muutenkin kivaa. Ja lihaskuntoharjoittelu sinänsä on aivan mahtavaa hommaa. Siksi onkin harmi, että aikataulusyistä se jää minulla nykyisin parhaimmillaankin kahteen kertaan viikossa. Kun on kiire, on niin paljon helpompi vetää lenkkivaatteet niskaan, avata ovi ja lähteä ottamaan hikeä irti.
Huomenna on sitten lepopäivä. Hassua tämä lepäämisen vaikeus. Minun pitää oikein miettiä, minä päivänä EN tee mitään, että sopivana päivänä olisivat sitten tuoreet jalat alla pitkää lenkkiä varten.
Olenkin huomannut, että tuo on minulla tehokkain motivaatio kunnon lepopäiviin: tieto siitä, että ilman lepoa ei seuraava kova harjoitus kunnolla suju.
Ei silti, tiedän kaikin puolin ylikunnon vaarat. Liikaa treenaaminen ei lopputuloksen kannalta ole ollenkaan kivaa. Jalat painavat, ei jaksa, treenaaminen tuntuu työtä, ikävässä mielessä. Ja eihän kunto työssä kehity, vaan nimenomaan sen jälkeisessä levossa.
Silti sen stopin pistäminen oikeaan paikkaan tuntuu vaativan oikein aivotyötä. Pitää päättää, että tänään lepään.
Hieman väsyä oli jaloissa jo tänä aamuna. 26,5 km kolmen päivän sisällä antoi jo vähän merkkejä itsestään. Enkä vaikutusta oli silläkin, että yöuni jäi taas himpun liian lyhyeksi.
No, tämä kaikki otetaan ihan pian takaisin.

Kympin aamu

En olisi vielä syksyllä uskonut tätä. Haaveillut tästä olisin, mutta en kuitenkaan uskonut.

Koko syksyn marisin, miten kivaa olisi herättää itsensä reippaalla juoksulenkillä. Vaikka ihan lyhyellä. Vartti tai 20 minuuttia, eihän se ole kenenkään elämästä mitään pois. Muistelin sitä kevättä ja kesää pari vuotta sitten, kun niin tein. Parinkymmenen minuutin juoksulenkki kohti nousevaa aurinkoa ja ihanaa valoa. Sen jälkeen oli tosi huippua mennä suihkuun ja töihin. Mikään ei voinut pilata sellaisella tavalla aloitettua päivää.

Mutta kun. Ulkona oli pimeä ja kylmä. Liukas katu ja musta pusikko, eikä missään yhtään ihmistä. Puistatusta ja vilunväreitä!

No, tässä sitä ollaan. Kymppi takana, eikä ollut ensimmäinen kerta tällä viikolla. Ja niin: ulkona oli pimeä ja kylmä ja jumalattoman liukas. Ja kaiken tämän lisäksi vielä märkä ja hyytävän kylmä loska kintuille ropisemassa.

Oli huikaiseva kokemus, kun sen ensimmäisen kerran sain ruuvattua herätystä aikaisemmaksi ja pakotettua itseni ulos. Jumaliste, minulla on jalat joilla juosta! Osaan! Pystyn! Jaksan!!

Kaiken lisäksi tunnun lenkeilläni aiheuttavan suunnatonta ihastusta lähitienoon aamuvirkuissa koirissa, joilla olisi huomattava halu ryhtyä lenkkikavereikseni. Niiden uniset ulkoiluttajat eivät tosin intoa taida jakaa. Ja pysähtyipä lähikadun eläkepappakin lehdenhakureissullaan minua kannustamaan...

Se on kumma, miten kylmä, pimeä, tuska ja loska vaikuttavat itse asiassa paljon pahemmilta sieltä ikkunan takaa. Mutta hyvä niin.