En olisi vielä syksyllä uskonut tätä. Haaveillut tästä olisin, mutta en kuitenkaan uskonut.
Koko syksyn marisin, miten kivaa olisi herättää itsensä reippaalla juoksulenkillä. Vaikka ihan lyhyellä. Vartti tai 20 minuuttia, eihän se ole kenenkään elämästä mitään pois. Muistelin sitä kevättä ja kesää pari vuotta sitten, kun niin tein. Parinkymmenen minuutin juoksulenkki kohti nousevaa aurinkoa ja ihanaa valoa. Sen jälkeen oli tosi huippua mennä suihkuun ja töihin. Mikään ei voinut pilata sellaisella tavalla aloitettua päivää.
Mutta kun. Ulkona oli pimeä ja kylmä. Liukas katu ja musta pusikko, eikä missään yhtään ihmistä. Puistatusta ja vilunväreitä!
No, tässä sitä ollaan. Kymppi takana, eikä ollut ensimmäinen kerta tällä viikolla. Ja niin: ulkona oli pimeä ja kylmä ja jumalattoman liukas. Ja kaiken tämän lisäksi vielä märkä ja hyytävän kylmä loska kintuille ropisemassa.
Oli huikaiseva kokemus, kun sen ensimmäisen kerran sain ruuvattua herätystä aikaisemmaksi ja pakotettua itseni ulos. Jumaliste, minulla on jalat joilla juosta! Osaan! Pystyn! Jaksan!!
Kaiken lisäksi tunnun lenkeilläni aiheuttavan suunnatonta ihastusta lähitienoon aamuvirkuissa koirissa, joilla olisi huomattava halu ryhtyä lenkkikavereikseni. Niiden uniset ulkoiluttajat eivät tosin intoa taida jakaa. Ja pysähtyipä lähikadun eläkepappakin lehdenhakureissullaan minua kannustamaan...
Se on kumma, miten kylmä, pimeä, tuska ja loska vaikuttavat itse asiassa paljon pahemmilta sieltä ikkunan takaa. Mutta hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti